Happikato

Kotilot nousemassa hapenpuutteen vuoksi pintaan.

Joskus akvaarioon saattaa syystä tai toisesta syntyä täydellinen happikato, jonka voivat aiheuttaa lukuisat eri syyt kts. linkki. Ensin on kuitenkin syytä varmistua, että kyseessä on happikato, eikä esim. jokin kalatauti tai haitalliset aineet vedessä, kuten esim. ammoniakki tai nitriitti. Lämmittimen termostaatin hajoaminen (lämmöt nousee vaarallisen ylös ja myös happi vähenee) saattaa olla myös kyseessä joissain tapauksissa.

Vetyperoksidia käytetään normaalisti haavojen desinfioimiseen tai esim. retkeillessä juomaveden puhdistamiseen juomakelpoiseksi. Sitä on käytetty loisten ja bakteerien tappamiseen, mutta sitä voidaan myös käyttää luomaan nopeasti happea akvaarioon hätätapauksessa.

Vetyperoksidia (H₂O₂) voidaan lisätä veteen, jolloin vetyperoksidi hajoaa vedeksi ja hapeksi, seuraavanlaisen kemiallisen reaktion mukaan 2H₂O₂ -> 2H₂0 + O₂, mutta sen käyttö ei ole lainkaan vaaratonta. Vetyperoksidi nimellä voidaan myydä nestettä (esim. haavojen puhdistamiseen), joka voi sisältää jotain ylimääräistäkin ainetta ja lisäksi siihen miten vetyperoksidi vedessä käyttäytyy, vaikuttaa moni asia kuten vesiarvot (esim. lämpötila) ja muut akvaariovedessä olevat aineet. Lisäksi liian suuri happipitoisuus on hetkellisestikkin hengenvaarallista. Omalla riskillä voi kuitenkin kokeilla esim. 30%:sta vetyperoksidia annostuksella 0.25 ml / 10 l eli 2.5 ml jokaista sataa litraa kohden akvarioveteen. Kalankuljetuspussiin sitä voidaan laittaa kymmenen kertaa laimeampana eli 3%:sena 2 pisaraa / 1l. Pisaran annosteluun voidaan käyttää esim. pipettiä joita saa apteekeista ja akvaarioliikkeistä. Hapen puute on kuitenkin huomattavasti järkevämpää hoitaa jollain toisella turvallisemmalla tavalla, esim. kalapusseihin voidaan ilma puhaltaa ilmastimella (ei tule CO₂:sta kuten suusta tulisi ja happea tulee pussiin enemmän), voidaan päästää happipullosta kalapussiin sopiva määrä happea tai käyttää happitabletteja. Vetyperoksidia tulisikin käyttää vain hätätapauksessa. Juomaveden puhdistamiseen tarkoitettu vetyperoksidi, jota saa sekatavarataloista (esim. motonet) on turvallisinta käyttää.

O2 – Happi

Happea tarvitsevat ja kuluttavat kaikki kasvit (öisin), kalat, kotilot, ravut ja hyvänlaatuiset bakteerit (erityisesti nitrifikaation aikana) jo ihan hengissä pysymisen vuoksi. Kaloille tappavan alhainen happimäärä on lajista riippuen 0.5 – 2.0 mg/l paikkeilla, mutta happipitoisuus tulisi pitää aina välillä 4.0 – 10 mg/l, akvaarion asukkaiden terveyden takaamiseksi. Ympäröivässä ilmassa happea on yli 20% ilman kokonaiskaasumäärästä ja veteen sitä imeytyy sen mukaan, mikä on veden lämpötila, pH-arvo, vedenpaine (eli miten syvällä vedessä ollaan), veden liike (akvaariossa mataluuden vuoksi lähinnä pintaveden liike), suolapitoisuus yms.

Eli happea on teoriassa eniten kylmässä rajusti virtaavassa vedessä, jossa pH on >7, kasveja paljon ja voimakas ilmastus öisin, mutta kaloja, rapuja ja kotiloita vähän, eikä yliruokintaa harrasteta ja kuolleet kasvin osat yms. irtojäte poistetaan ajallaan ennenkuin ehtivät tulla hajotetuiksi. 

Hapen määrä akvaariossa eri lämpötilojen mukaan löytyy tämän blogisivuston artikkelista "T - Lämpötila" tästä linkistä.

Hapen määrää ei pidä myöskään liioitella esim. lisäilemällä akvaarioon ilman syytä happea tuottavia kemikaaleja, koska liika happi, varsinkin vähänkin korkeammissa painetiloissa, on vaarallista. Täysin liioiteltu happipitoisuus saa pahimillaan aikaan kaloille tajuttomuuden, hengitysongelmia, hengityselinten vaurioitumista tai tulehdustiloja. Ja hieman ylimitoitettu happimäärä aiheuttaa stressiä niille kalalajeille, jotka ovat tottuneet luonnossa pärjäävään pienemmällä happimäärällä. Liikaa happea ei akvaarioon kuitenkaan voi syntyä itsestään vaan ainoastaan itseaiheutetusti. Jos happea tarvitsee jollain keinoin lisätä, niin suorita lisäys aina hitaasti ja vähän kerrallaan ns. hallitusti. Valitettavast pienempinäkin liikamäärinä happi on pahasta myös kasveille ravinteiden käytön kannalta.

Kemiallisessa mielessä happi on hyvin reaktiivista eli happi yhtenä osapuolena saa aiheutettua helposti erilaisia reaktioita, kuten palamisreaktioita. Korkea happipitoisuus muuttaa veteenliukenevia kaksiarvoisia ravinteita veteenliukenemattomiksi kolmiarvoisiksi, jolloin kasvit eivät pysty niitä enää hyödyntämään, esim. Fe₂ -> Fe₃. Tätä ongelmaa voidaan kuitenkin lieventää C-vitamiinilla tai kelaattipitoisilla kasvilannoitteilla ja akvaarion pohjaaineksella.

Lisää happea akvaarioon ja riittävän happimäärän takaaminen?

• Happea saa lisää akvaarioon järjestämällä pintaveden riittävä liikkuvuus esim. riittävän tehokkaalla sisäsuodattimella. Ilmastin tai sisäsuodattimeen liitettävä ilmastinsuutin eli diffusoori on vieläkin tehokkaampi tapa saada happea. Ihanteellista olisikin pitää ilmastin päivällä pienellä (tai kokonaan pois riippuen akvaarion kuormituksesta ja kasveista) ja säätää yöksi täydelle teholle, koska valojen sammuessa kasvitkin alkavat kuluttaa happea. 

• Riittävän hapen määrän takaamiseksi akvaarioon ei saa laittaa liian paljon kaloja eli ylikansoittaa akvaariota ja aitoja kasveja tulisi käyttää muovikasvien sijaan ja kasveja tulisi olla määrältään riittävästi.

•  Hajoavaa biojätettä ei saa päästää liikaa akvaarion, koska mitä enemmän biojätettä on niin sitä enemmän nitrifikaatio bakteerit kuluttavat happea. Kerää siis kuolleet kasvit, kalat ym. aika ajoin akvaariosta pois. Älä yliruoki kaloja.

• Ärimmäisessä hätätapauksessa happea saadaan välittömästi lisäämällä veteen vetyperoksidia, lue tarkemmat ohjeet artikkelista "Happikato", jonne pääset tästä linkistä.

• Lisäämällä akvaarioveteen, tai jos happipulaa on kuljetuksen aikana kalapussissa niin kalapussin veteen, happitabletti valmistajan annostusohjeiden mukaisesti. Happitabletteja saa esim. akvaarioliikkeistä.

NH4 - Ammonium & NH3 - Ammoniakki

NH4 - Ammonium:

Ammoniun on ionisoidussa muodossa olevaa typpeä ja tärkeä osa typen kiertoa. Ammonium on nitraatin kanssa kasvien eniten käyttämä ravinne, mutta valitettavasti myös levät pystymät hyödyntämään ammoniumia. Suuri ammonium pitoisuus akvaariossa viittaa yleensä siihen, että hyvänlaatuisten nitrifikaatio-bakteerien määrä on pieni tai niitä ei ole lainkaan. Ammoniumia syntyy hajoavasta biojätteestä kuten kalojen yliruokinnasta, kalojen ulosteesta tai kuolleista kaloista. Suurina pitoisuuksina ammonium muodostaa vaarallista ammoniakkia haitallisia määriä jo pH-arvon ollessa < 7.

NH3 - Ammoniakki: 

Ammoniakin tunnistaa voimakkaasta epämiellyttävän pistävästä hajusta ja se on kaikille akvaarion eläville olioille, kuten kaloille myrkyllistä. Jo 0.02 mg/l pitoisuudet vahingoittavat kalojen kiduksia ja vaurioittaa limakalvoja pidempiaikaisessa altistuksessa.

Ammoniakin eli vapaan ammoniumin määrän vedessä määräävät veden lämpötila, pH-arvo, suolapitoisuus ja NH₄-pitoisuus. Makeanveden akvaarioissa ei kuitenkaan suolapitoisuutta tarvitse huomioida. Ammoniakki aiheuttaa yleensä vaaran vain emäksisessä vedessä ja ammoniakin oma pH-arvokin on > 11 eli erittäin korkea. Kun ammonium reagoi emäksen kanssa, niin syntyy neutraalia vettä ja emäksistä myrkyllistä ammoniakkia. Edellä mainittu toteutuu seuraavanlaisen kemiallisen reaktion kautta: NH₄⁺ + OH^- = NH₃ + H₂O. Reaktiosta nähdään myös, että ammoniakki on ammoniumin varaukseton muoto, kun taas ammoniumilla on positiivinen +1 varaus.

Ammoniakki yhdessä kloriitin eli kloorin kanssa tuhoaa myös kalaa suojaavan limakerroksen altistaen kalat taudeille.

Alla on taulukkoja eri lämpötiloissa ja eri pH-arvojen vallitessa olevista ammonium ja ammoniakki määristä, jotka olen laskenut ja koostanut taulukoiksi niin, että pH-arvot ovat alueelta 6.0 - 8.5 ja lämpötila arvot ovat väliltä 18 - 30°C. Jokainen taulukko koostuu yhdestä lämpötilasta, joten taulukoita on kaikkiaan 13 kpl.

NH4, NH3, pH, 18°C.	NH4, NH3, pH, 19°C.
NH4, NH3, pH, 20°C.	NH4, NH3, pH, 21°C.
NH4, NH3, pH, 22°C.	NH4, NH3, pH, 23°C.
NH4, NH3, pH, 24°C.	NH4, NH3, pH, 25°C.
NH4, NH3, pH, 26°C.	NH4, NH3, pH, 27°C.
NH4, NH3, pH, 28°C.	NH4, NH3, pH, 29°C.
NH4, NH3, pH, 30°C.

Omenakotilo (Pomacea diffusa)

Eri värisiä omenakotiloita odottamassa uuteen akvaarioon pääsyä.

Omenakotilo on makeanveden kotiloista kookkaimpia ja laji tunnetaan paremmin vanhalla tieteellisellä nimellään Pomacea bridgesii, mutta myös englanninkielisillä nimillä Mystery Snail, Apple Snail ja Golden Apple Snail. Luonnossa sitä pidetään joissain maissa haittaeläimenä, koska se pystyy kantamaan lukuisia eri sairauksia, jotka eivät itse omenakotiloon vaikuta. Tauteja ja niitä kantavia kotiloita kuitenkin esiintyy vain köyhissä maissa esim. aasiassa, eikä akvaarioliikkeissä myytävissä yksilöissä. Toisaalta omenakotiloita käytetään monissa aasian maissa myös ravinnoksi, jonka vuoksi ne valitettavasti tapetaan keittämällä elävältä

Ravinto:

Hampaat esillä piilevää syödessä..

Notkea vanhus ja plecotabs.

Omenakotilo on todella moniruokainen otus, se syö lähes kaikkea mahdollista: levää, kasveja, kuolleita kaloja ym., mutta suurimman osan akvaariokasveista se jättää rauhaan. Omenakotilolla on myös hampaat (kts. oikea kuva), sekä raspimainen karhea kieli, joiden avulla se pystyy syömään hyvinkin kovaa ja sitkeää ravintoa ja leväkin irtoaa niiden avulla akvaarion laseista helposti. Omenakotiloita tulee helposti ruokittua liian vähän, koska kalat ja ravut tulevat yleisesti ottaen hyvin pienellä ruokamäärällä toimeen, mutta omenakotilot tarvitsevat näihin verrattuna enemmän ravintoa. Hyviä kalkin lähteitä omenakotiloa varten ovat seepiansuomu (eräänlaisen mustekalan kelluntaelin), kananmunan kuoret (kuoret keitetty ja sisäpuolella oleva kalvo poistettu), kaloille tarkoitettu lomaruoka, askartelukipsi jolla vesi on kovettu ja jotkin vihannekset jotka sisältävät runsaasti kalkkia esim. pinaatti, salaatit ja parsakaali.

Omenakotilot pystyvät keräämään pinnasta ravintoa myös talteen myöhempää ruokailua varten esim. kalojen hiutaleruokaa. Se muodostaa jalastaan kourun ja kerää ruokaa sinne, mutta voi samanaikaisesti myös syödä suuhunsa osan hiutaleista. Omenakotilo käyttää muutenkin jalkaansa erittäin näppärästi, se voi pitää ruokaa jalkansa taivutetun poimun välissä paikoillaan samalla kun se syö (kts. vasen kuva), kuten vastaavasti ihminen pitää ravintoa käsissään tai haarukassa.

Valaisu:

Omenakotilot ovat yö- ja hämäräaktiivisia, joten akvaariossakin saisi olla hämäräriä paikkoja ja jopa piiloja omenakotiloille esim. kookosluolat ym. Ympärivuorokauden kestävissä täysin valottomissa olosuhteissa omenakotiloiden kasvaminen kuitenkin hidastuu merkittävästi.

Omenakotilon kuori:

Omenakotilon kuori on kalkkia ja kalkki sulaa happamassa, näin ollen veden tulisi olla aina vähintäänkin neutraalin tuntumassa, mutta mielellään emäksistä. Veden kokonaiskovuus puolestaan ei saisi olla paljoa alle 5 dGH, koska omenakotilo kasvaa nuppineulanpään kokoisesta poikasesta pienen lapsin nyrkin kokoiseksi ja tällöin kalkkia tarvitaan paljo kuoren rakentamiseen, mutta myös jo olemassa olevan kuoren ylläpitoon. Kun kalkkia on saatavilla niin pienet lohkeamat kuoressa paranevat jopa vuorokaudessa tai kahdessa (selvästi pidempi parantumisaika viestittää siitä, että kaikki ei ole kunnossa esim. veden kalkkipitoisuus, ravinto tai lämpötila ovat väärin). Suuremmat halkeamat ja lohkeamat kuitenkin aiheuttavat omenakotilolle kuoleman ja se saattaa jopa joutua elävältä syödyksi lajikumppanien toimesta. Omenakotilo ei yksinkertaisesti pysy elossa ilman kuortaan.

Yhteensopivuus kalojen kanssa:

Omenakotilolla on todella pitkät tuntosarvet päässään ja ja toiset suupielissään, ja nämä houkuttelevat monia kaloja näykkimään herkkiä tuntosarvia, joten kalat joita omenakotilon seuraksi aikoo hankkia, tulee valita todella tarkkaan. Esim. taistelukala ja monet muut ahven lajit, miljoonakala, miekkapyrstö, nuoliaiset, pallokala ja petokotilo eivät sovi lainkaan samaan akvaarioon. Osa edellä mainituista tulee omenakotilon kanssa toimeen tietyin ehdoin tietyissä oloissa, mutta lähes aina ovat huono yhdistelmä. Poikki näykityt tuntosarvet kasvavat yleensä takaisin, mutta tarpetonta kärsimystä ei pidä aiheuttaa, nimittäin omekotiloilla on aivojen virkaa hoitava hermokeskus ja paremman tiedon puuttessa on syytä olettaa, että omenakotilo tuntee kipua ainakin jossain muodossa, vaikka se ei olisi juuri täsmälleen samankaltaista kuin ihmisillä. Myöskin suuret ravut ovat vaarallinen yhdistelmä omenakotilon kanssa esim. siniravu tai punarapu saattaa yrittää kaivaa omenakotilon jalkaa eli lihaosaa kuoren sisältä välipalakseen.

Luonne:

Omenakotilo itse on kiltti kaikkia muita akvaarion otuksia kohtaan, mutta jos omenakotiloita on liikaa akvaariossa, niin ennenpitkään akvaariovesi muuttuu limaiseksi ja haisevaksi ja kaloilla alkaa ilmetä vesipöhön ja muiden sisäisten tulehdusten kaltaisia oireita, joten omenakotilota ei ole syytä pitää kuin muutama sataa litraa kohden, jos akvaariossa on mitään muita asukkaita omenakotilon lisäksi. Omenakotilot ulostavat useammin ja enemmän kerrallaan, verrattuna lähes mihin tahansa toiseen akvaariossa pidettävään eläinlajiin, monien kotilolajien tavoin. Tämä viestittää siitä, että ihan kaikki omenakotilon syömä ravinto ei ole niille ihanteellista ja suuri osa ravinnosta jää imeytymättä ruuansulatuksessa. Omenkotilo syö kyllä todistetusti elävältäkin (kaikkein sairaimpia) kaloja, mutta tällöin kala on jo ollut niin huonosssa kunnossa, että sen liikkuminenkin on jo ollut erittäin vaivalloista ja kala on todennäköisemmin maannut tai oleillut pohjalla.

Puollustautuminen & hengissäselviytyminen:

Omenakotilolla on monta tapaa puollustautua, mutta ei mitään keinoa hyökätä. Vedenpinnan tuntumassa se voi  mennä kuorensa sisään ja pudottautua nopeasti "pommina" pohjalle. Pohjalla hyökkäyksen sattuessa se voi kaivautua pohja-ainekseen tai pysyä kuorensa sisällä eräänlainen ovi tai paremminkin läppä eli operculum vedettynä kuoren avoimen oviaukon eteen. Jatkuvien hyökkäysten sattuessa omenakotilo kuitenkin parhaillaankin nääntyy ennenpitkään kuoliaaksi kuorensa sisään. Munat puolestaan ovat väriltäänkin punertavia (vaalean punaisia), mikä ilmaisee luonnossa muille eläimille vaaraa tai myrkyllisyyttä. Munat sisältävät hermostomyrkkyä ja aineita, jotka estävät munia sulamasta niiden syömistä yrittävien eläinten ruuansulatus elimistössä, joten syöty munarypäs saattaa hyvinkin ulosteen mukana poistuessaan sisältää eläviä kuoriutumaan kykeneviä poikasia. Munien sisältämä hermostomyrkky riittää lamaannuttamaan hiiren kokoisen nisäkkään.

Aistit:

Omenakotilolla on silmät ja näköaisti, mutta se näkee kaiken mustavalkoisena tai paremminkin harmaan eri sävyinä ja sen näkö on todella epätarkka. Näköaisti soveltuu paremminkin varjojen, liikkeiden ja lähestyvien kohteiden suurpiirteiseen tunnistamiseen, kuin yksityiskohtien havaitsemiseen.

Hengitys:

Omenakotilolla on sekä kidukset, että keuhkot joten se voi oleilla useiden tuntien ajan poissa akvaariosta, joten kansilasien käyttäminen on suositeltavaa. Teoriassa omenakotilo voisi olla jopa päivän tai pari vedestä pois olettaen, että se ei pääsisi kuivamaan. Omenakotilo hengittelee yleensä mielummin kidusten kautta, joten omenekotilon nouseminen pintaan ja siellä oleilu pitkiä aikoja saattaa viestittää happipulasta akvaariossa. Omenakotilo pystyy halutessaan pumppaamaan hengitystorvellaan itsensä täyteen ilmaa pinnan tuntumassa ja leijumaan vedessä virtauksen mukana ja haluamallaan hetkellä se pystyy vapauttamaan ilmaa ja putoamaan hallitusti akvaarion pohjalle.

Poikasten kuoriutuminen ja veteen putoaminen.

Lisääntyminen:

Omenakotilo on yksineuvoinen joten tarvitaan uros ja naaras. Omenakotiloiden sukupuolielin on omenakotilosta katsottuna oikealla puolella, kun taas hengitystorvi on vasemmalla puolella eli akvaristin katsellessa akvaariolasissa kiipeilevää omenakotiloa näkyy sukupuolielin vasemmalla. Uroksen sukupuolielin ei yleensä ole näkyvillä, mutta esim. parittelun jälkeen se saattaa jäädä näkyville roikkumaan. Omenakotiloiden tiedetään joissain harvinaisissa tapauksissa jopa vaihtaneen sukupuolta. Naaras pystyy varastoimaan siemennestettä sisällään pitkiäkin aikoja, joten ei pidä ihmetellä, jos akvaariossa, jossa ei ole uros omenakotiloita, naaraas tekeekin yhtäkkiä munaryppään. Lisää yksityiskohtaisempaa tietoa lisääntymisestä alempana. Parittelu tapahtuu normaalisti veden alla ja naaras pystyy liikkumaan parittelun aikanakin normaalisti ympäri akvaariota.

Taudit:

Omenakotiloihin eivät kalataudit yleensä pure, mutta ne saattavat toimia tauteja aiheuttavien parasiittien kantajina/isäntinä, jolloin terveen näköinen omenakotilo voi tuoda kalatauteja akvaarioon. Luonnosta itse poimituissa omenakotiloissa voi teoriassa tulla mukana jopa ihmisille vaarallisia tauteja, jotka ovat peräisin nisäkkäistä esim. rottien kantama "keuhkomato" eli suolinkainen (Angiostrongylus cantonensis). Kyseinen loiseliö saattaa aiheuttaa ihmiselle kuumeen, pysyviä hermosto ja aivovaurioita, mutta kaikkein pahimmillaan myös kuoleman (todennäköisempää köyhissä aasian maissa, joissa terveydenhuolto ja hygieenia ovat pielessä ja jossa näitä omenakotilon kantamia taudinaiheuttajia tavataan), muita mahdollisia kotilon kantamia ihmisellekkin haitallisia loiseläimiä ovat verimato(= imumato) (Schistosoma spp.) ja ihmisen ruuansulatuskanavista löytyvät suolistoloiset (Echinostoma ilocanum). Akvaariomarkkinoilla olevissa yksilöissä omena- tai muissakaan kotilolajeissa ei tiettävästi tällaista tautivaaraa ole (huom. monet eri kotilolajit voivat kantaa lukuisia eri tauteja, jotka eivät vaikuta itse kantajaan eli isäntään. Omenakotilo voi toki joskus itsekkin sairastua ja kuolla, esim. jos omenakotilon kuoren sisältä alkaa tulla suuria määriä valkoista höttöä on syytä ryhtyä tarkkaileman omenakotilon kuntoa. Samoin jos omenakotilon vartalo eli jalka roikkuu haitarin tavoin kuoresta, eikä omenakotilon tökkääminen sormella aiheuta mitään reaktiota, on kotilo kuollut tai kuolemaisillaan ja se on parasta siirtää muovipussissa pakastimeen, jossa se varmasti kuolee inhimillisesti. Myös omenakotilon oleilu kuorensa sisällä jatkuvasti voi olla joko täysin normaalia toimintaa, mutta se voi myös viitata sairastumiseen tai siihen, että akvaariossa on omenakotiloa kiusaavia otuksia.

Luonnonolosuhteet:
Useat omenakotilolajit suosivat pikemminkin seisovia, kuin nopeasti virtaavia vesiä. Niitä löytyy luonnossa niin lammikoista, joista, järvistä, soista kuin myös pienistä puroista, joissa on yleensä erittäin runsaasti kasveja. Koska seisovat vedet ovat yleensäottaen matalia ja vähähappisia, eikä niissä vesi ole kovin puhdastakaan, niin omenakotiloiden selviytymiseen näissä oloissa vaaditaan kidusten lisäksi myös keuhkot. Omenakotilot eivät elä alueilla, joissa lämpötilat laskevat kylmimmillään alle 10 asteen (kuten esim. suomessa).

Omenakotiloiden karkailu akvaariosta:
Omenakotiloita sisältävässä akvaariossa kannattaa pitää kansilaseja, mutta se ei ole pakollista, nimittäin omenakotilo ei karkaa akvaariosta ilman syytä. Yleisimmät syyt omenakotilon karkaamiseen akvaariosta ovat: ruuan puute, akvaario on liian täynnä vettä joten sinne ei saa munittua, akvaariossa on omenakotiloita rajusti kiusaavia muita eläimiä tai omenakotiloita on liian paljon määrällisesti, mikä myös tekee vedestä lopulta limaista ja haisevaa, lähes elinkelvotonta. Monilla harrastajilla omenakotilot ovat pysyneet akvaariossa vuosia ilman kansilaseja, mutta ovat sitten karanneet ensimmäisen pidemmän loman aikana, jolloin kukaan ei ole ollut ruokkimassa ja huolehtimassa akvaariosta.

ERITTÄIN TÄRKEÄÄ:

Omenakotilo ei kestä lainkaan suolaa vaan kuolee siihen, eikä se myöskään siedä kuparia, joten vedenparannusaineen tai C-vitamiinin käyttö on lähestulkoon pakollista. Monet kalojen lääkkeet ja  ovat omenakotiloille myös myrkyllisiä ja vääränlainen, sekä liioiteltu akvaariokasvien lannoitus.

Hintaluokka: ~ 3.5 - 5 eur

Koko: pituus 4 - 5 cm ja korkeus 4.5 - 6.5 cm

Akvaarion minimi koko: 63 l

pH: 7 - 8

GH: 8 - 15 dH

Vaikeustaso: Helppo

Elinikä: yli 3 vuotta viileässä (noin 18 C vesi) ~ 1 vuosi lämpöisessä (noin 25 C vesi)

Ravinto: Levät, jotkut kasvit kuten limaska, kuolleet kalat, kesäkurpitsa, herneet, puoliksi keitetty porkkana, kiehautettu kurkku, salaatit ja lähes kaikki akvaariokalojen ruuat.

Lämpötila: 18 - 25 astetta, ihanteellinen lämpötila lähempänä ala- kuin ylärajaa

Värivaihtoehdot: Keltainen, violetti raidallinen, valkoinen, sininen (oikeasti tällöin omenakotilo on kuoreltaan valkoinen, mutta sen jalka eli "lihaosa" on väriltään tumman sinertävä, joka näyttää valkoisen kuoren läpi vaalean siniseltä), ruskea raidallinen ja vaaleanpunainen. Jalkaosa voi olla joko vaalea tai tumma.

Sukupuolierot: Uros selvästi pienempi kuin naaras ja uroksella vasemmalla puolella kuoren alla siitin ja naaraalla emätin. Uroksella on myös kuoren etureunassa pieni lippa. Lisääntymisvalmiilla naaraalla alkaa sisimmät kierrokset kuoressaan muuttua tummaksi.

Lisääntyminen:

Omenakotiloiden parittelu, ´
uros vasemmalla, naaras oikealla.

Omenakotilon munarypäs.

• Yksineuvoinen eli tarvitaan uros ja naaras. Parittelu kestää jopa useita tunteja, jonka aikana uros roikkuu naaraan kuoren päällä samalla kun naaras kiertää ympäri akvaariota tavalliseen tapaansa
• Omenakotilo ei missään nimessä ole yksiavioinen ja parittelutapahtumaan saattaakin osallistua useita koiraita, joten kahden tai kolmen uroksen roikkuminen yhden naaraan kuoren päällä ei välttämättä tarkoita mitään sellaista, josta olisi syytä olla huolissaan (esim. kannibalismi)
• Munii 5 - 80 cm korkeudelle vedenpinnan yläpuolelle ja akvaario-oloissa yleensä akvaarion sisäpuolelle, kansilaseihin tai pystyslaseihin (eli akvaario ei saa olla liian täynnä vettä) alle 4 cm pituisia vaaleanpunaisia munaryppäitä, jotka kuoriutuvat noin 2 - 4 viikon päästä. Munaryppäät munitaan yksi muna kerrallaan noin 30 s välein. Muninta kestää kokonaisuudessaan 1 - 6 h
• Ennen kuoriutumista munat alkavat muuttua valkoisiksi. Poikasia saattaa tulla kerralla jopa 200 - 600 kpl. Kuoriuduttuaan ne tiputtautuvat veteen ja alkavat syödä samaa ruokaa kuin aikuisetkin. Jos munarypäs sattuisi putoamaan veteen silloin, kun poikaset eivät ole vielä kuoriutuneet, niin poikaset kuolevat jo ennen kuoriutumista
• Omenakotilon munat sisältävät hermomyrkkyä, joka riittää lamaannuttamaan pienen jyrsijän kokoisen eläimen, joten munia käsiteltyään tulee kädet pestä hyvin. Poikasista tulee yleensä yhtä paljon naaraita kuin uroksia -> 50:50. Naaras munii munaryppäät yleensä aikaisin aamulla tai aamuyöstä, joten muninta tapahtumaa ei usein pääse näkemään. Naaras pystyy munimaan nopeimmillaan jopa neljän päivän välein useiden viikkojen ajan, minkä jälkeen sen täytyy kerätä voimia ennen seuraavaa lisääntymiskautta.

Kotimaa: Etelä- ja Keski-Amerikka, sekä Pohjois-Amerikan eteläosa

Omenakotilon oikeaoppinen lopettaminen: Kivuttomin tapa lopettaa omenakotilo on laittaa se akvaariovettä kylmempään veteen ja sitten vielä kylmempään veteen ja lopulta muovipussissa pakastimeen, jolloin omenakotilo turtuu ja kipu häviää omenakotilon ikäänkuin nukahtaessa "ikuiseen uneen". Kiehuvaan veteen laittaminen ei ole lainkaan niin nopea ja mieluisa tapa kuolla kuin ennenvanhaan on kuviteltu, joten jopa kotilon nopea murskaaminen yhdellä riittävän rajulla iskulla on kiehuttamista inhimillisempi tapa lopettaa kotilo. Tosin murskaus toimii vain pienille kotiloille tai omenakotilon poikasille.

Pallopartalevä (Aegagropila linnaei)

Pallopartalevää kokonainen (5 cm) pallo ja vieressä hajonneen pallon osasia.

Tämä tummanvihreä mielipiteitä voimakkaasti kahtia jakava levästä koostuva pallo kantaa nykyään virallista nimeä palleroahdinparta. Sen englanninkielinen nimi on Moss Ball tai Marimo Ball.

Sen tulee saada pyöriä akvaarion pohjalla vapaasti virtauksen mukana, jolloin se myös säilyttää pyöreän muotonsa. Virtauksessa se myös menestyy paremmin kuin seisovassa vedessä. Huonoissa vesioloissa, rajussa desinfioinnissa tai liian kovassa käsittelyssä se saattaa hajota pieniksi osiksi, joista kuitenkin lähtee kasvamaan uusia leväpalloja, mikäli olosuhteet ovat hyvät. Jos pallopartalevää ei ikinä käännellä niin se saattaa muuttua ruskeaksi ja pilaantua siltä puolelta joka on kiinni pohjahiekassa tai -sorassa.

Pallopartalevä tulee toimeen pienellä valomäärällä ja näin ollen onkin todella hidaskasvuinen kasvi. Myös pallopartalevä kestää pieniä määriä suolaa jaavansammalen tavoin ja samoin pallopartalevä myöskin kerää likaa itseensä. Pallopartalevä voidaan puhdistaa puristelemalla sitä varovaisesti juoksevan veden alla ja näin on syytä tehdä aina kun pallopartalevä alkaa likaantua, koska muuten se voi alkaa kuolla hiljalleen. Pallopartalevää tavataan jopa suomen rannikoilla vähäsuolaisissa oloissa. Merenrannikoilla pallopartalevä esiintyy 2,5 - 8 metrin syvyydellä, eikä se esiinny pallona vaan pikemminkin vihreänä nukkana kivien pinnoilla ja sitä esiintyy hyvin harvoina tupsuina siellä täällä.

Pallopartalevä tarjoaa monnisille mukavaa virikettä akvaarioon, kun monniset joutuvat puskemaan ks. kasvia ympäri akvaariota tieltään päästäkseen tutkimaan pohjahiekkaa pallopartalevän alta ja samalla itse pallopartaleväkin viihtyy paremmin. Myös sukaravut viihtyvät pallopartalevän ympärillä erittäin hyvin, se tarjoaa pallopartalevän sisälle tunkeutuville poikasille suojaa, mutta myös ravintoa.

Pallopartalevää tavataan yleensä vähän viileämmissä oloissa luonnossa, kuten matalat järvet, joet ja vähäsuolaiset merirannikkoalueet. Levää syövät ravut, kotilot ja kalat eivät syö eivätkä tuhoa pallopartalevää. Pallopartalevä muuttuu ontoksi ja sitä kevyemmäksi mitä kookkaammaksi se tulee ja siten se leijuu ja kulkee virtauksen mukana kevyesti.

Hintaluokka: ~6.5 eur

Lämpötila: 5 -25°C

Heimo: Ricciaceae

pH: 6.5 - 8.5

GH: 3 - 14 °dH

Korkeus:  < 15 cm

Valontarve: Pieni

Vaikeustaso: Helppo

Lisääntyminen: Repimällä yhden pallon moneksi pieneksi palloksi, niistä kasvaa jokaisesta uusi iso pallo

Geotooppi: Eurooppa Länsi-Eurooppaa lukuunottamatta, Aasia, Amerikka

Kellustähtisammal (Riccia fluitans)

Vapaasti pinnalla kelluva kellustähtisammallautta.

Nykyään jo kohtuullisesti saatavilla oleva akvaariokasvi, kellustähtikasammal, on tämän hetken viralliselta nimeltään kellushankasammal ja se kuuluu maksasammaliin, minkä vuoksi jotkut kutsuvat sitä myös kellusmaksasammaleksi, sen englanninkielinen nimi on Crystalwort.

Hyvä valinta sukarapu ja kalojen poikasaltaisiin, koska se tarjoaa suojaa pienille otuksille. Kellustähtisammal on akvaarion pinnalla kelluva (kelluu, koska lehdissä on ilmaa sisältäviä onkaloita) sammalmainen kasvi, mutta sen voi myös sitoa pohjalla olevien puunoksien ym. koristeiden ympärille. Kellushankasammalta voidaan lukita myös pyöreiden esineiden, kuten kivien ympärille, sopivan tiheällä verkolla joka kiedotaan kiven päälle asetellun kellustähtisammalen päälle, jolloin saadaan kasvatettua näyttäviä pallopartalevää muistuttavia, mutta vaaleammanvihreitä, palloja. Pohjalla kellushankasammal tarvitsee huomattavasti enemmän valoa kuin pinnalla, sekä myös CO2 lisäystä. Pohjalle kasvatettu kellustähtisammalmätäs muodostaa suuria määriä ilmakuplia ympäri mätästä, kunhan saa tarpeeksi ravinteita, valoa ja hiilidioksidia. Kellustähti sammalta kutsutaan myös ravinnerosvoksi, koska se käyttää runsaasti ja nopeasti ravinteita vedestä, tosin näin se myös ehkäisee levän kasvua.

Se hajoaa aluksi helposti pieniin osiin ja jokaisesta irronneesta osasta kasvaa jonain päivänä uusi tiheähkö lautta, mutta kun se on saanut kasvaa isommaksi lautaksi, niin se ei enää hajoa niin helposti käsittelyssä. Se on nopea kasvamaan, eikä se kärsi pintaveden virtauksesta kuten monet muut pinnalla irrallisena kasvavat kasvit, vaan itseasiassa päinvastoin. Kellustähtisammallautan päälle/sekaan voi jopa laittaa pieniä pintakasveja kasvamaan, kuten pistiaa, jolloin ks. kasvi pääsee kasvamaan kovastikkin virtaavassa akvaariossa.

Myös kellustähtisammalta tavataan suomessakin.

Helppo aloittelijallekkin sopiva kasvi, mutta viihtyy paremmin hieman kovemmassa kuin erittäin pehmeässä vedessä. Kovan kasvuvauhdin ja kestävyytensä vuoksi erityisesti tämän kasvin päästäminen takaisin luontoon on ehdottomasti kiellettyä. On myös sanottu, että jossain päin maailmaa tämä kasvi on määritelty jopa kiellettyjen kasvien listalle jolloin ks. kasvia ei saa tuoda edes maahan.

Kunta: Plantae

Alakunta: Bryobionta

Kaari: Marchantiophyta

Luokka: Marchantiopsida

Alaluokka: Marchantiidae

Lahko: Marchantiales

Heimo: Ricciaceae

Suku: Riccia

Lämpötila: 15 -28°C

pH: 6 - 7.5

GH: 6 - 20°dH

Korkeus:  ~ 3 cm

Valontarve: Kohtuu suuri

Kasvunopeus: Suuri

Vaikeustaso: Helppo

Geotooppi: Pohjois-Amerikka, Afrikka, Aasia

NO2 - Nitriitti

Nitriitti on NO2- ioni ja yksi veden sisältämistä typen muodoista. Sillä on tärkeä osa typen kierrossa ja akvaarioveden tasapainossa, koska veden ammoniakista syntyy nitriittiä, kun nitrosomonasbakteerit hajottavat ammoniakin nitriitiksi. Nitriitti puolestaan muuttuu nitraatiksi, kun nitro- ja nitrospiabakteerit hajottavat nitriitin lähes täysin vaarattomaksi nitraatiksi, jota sitten kasvit käyttävät ravinteenaan.

Jotkut kasvit pystyvät käyttämään nitriittiä ravinteena ainakin pieniä määriä, mutta nitriitti on jo hyvin pieninä pitoisuuksina vaarallista kaloilla ja ohjesääntöjä voidaan pitää, että mitä vähemmän nitriittiä on, niin sitä parempi. Kaikille akvaarion otuksille täysin turvallinen nitriitin raja on ~ 0,05 mg/l ja hengenvaaralliseksi nitriitti alkaa muuttua joillekkin lajeille jo yli 0,2 mg / l pitoisuuksina, mutta monet lajit kestävät jopa kymmenkertaisenkin määrän nitriittiä hetkellisesti. Usein ensimmäisiä nitriittimyrkytykseen menehtyjiä ovat sukaravut.

Nitriitti arvon tulisi siis olla kypsyneessä ja hyvin toimivassa akvaariossa lähellä nollaa milligrammaa litraa kohden, mutta se ei ole koskaan täysin 0 mg/l, vaikka akvaario toimisi täydellisestikkin, mutta epätarkat mittauskeinot saattavat tosin näyttää nollaa.

Hemoglobiini on se mikä kuljettaa veressä happea ja pitää kaikki eläimet hengissä, nitriittimyrkytyksessä nitriittiä päätyy kalan kidusten kautta kalan verenkiertoon ja nitriitti korvaa happea kuljettavan hemoglobiinin hapettomalla hemoglobiinilla. Kun hapettoman hemoglobiinin osuus alkaa olla yli 50%, niin kalat kuolevat.

Nitriittimyrkytyksestä voi kertoa esim. pinnalla happea epätoivoisesti haukkovat kalat tai se, että kalojen kidukset ovat alkaneet muuttua terveen voimakkaan punaisesta -> ruskeiksi. Yleisintä on kuitenkin, että koholla oleva nitriitti havaitaan vasta ensimmäisten kalojen jo kuoltua.

Nitriitti tilanne kuntoon:

• Mittaa nitraatti pitoisuus..
• ...jos nitraattia ei ole lainkaan, niin akvaario ei ole kypsynyt eli sinne ei ole muodostunut tervettä bakteerikantaa. Lisää nitriitin poistajaa esim. Sera Toxivec, sen jälkeen lisää jotain typpibakteerivalmistetta esim. Sera Bio Nitrivec. Näin saat nitriitin hetkellisesti pois ja uuden bakteerikannan hyvään alkuun eli akvaariosta tulee tavallaan välittömästi kypsynyt.
• Toinen vaihtoehto on vaihtaa vettä 30% joka päivä kunnes nitriittipiikki on poissa, mutta tällöin hyvänlaatuisia bakteereita joutuu akvaariosta jatkuvasti pois, kalat stressaantuvat entisestäänkin ja nitriitti ei oikeastaan juurikaan vähene.
• Kolmas vaihtoehto on siirtää kalat, ravut, kotilot ja kasvit jonnekkin muualle turvaan ja antaa akvaarion kypsyä itsestään, pidä kuitenkin suodatus akvaariossa koko ajan päällä.
• ...jos nitraattiakin akvaariossa selvästi on niin akvaariossa täytyy tällöin olla: valtava yliruokinta, aivan liikaa kaloja, kotiloita ja/tai rapuja, valtavasti kuolleita kasveja tai kasvin osia. Hoida edellä mainitut asiat kuntoon. Ensiapuna voi käyttää tällöinkin nitriitin poistajaa ja typpibakteerivalmistetta.
• Hanki akvaarioon kasvupintaa typpibakteereille (harkitse biosuodatusta!) esim. laavakiveä suodattimeen pienenä rouheena tai isompia palasia koristeeksi. Laavakivi on todella huokoista ja siinä on tilavuuteensa nähden valtavasti pinta-alaa, jota vasten hyvänlaatuiset bakteerit voivat elää
• Varmista, että akvaariossa on happea etteivät nitrifikaatio bakteerit pääse kuolemaan, jos pinta on peittynyt bakteerikalvosta niin hajota se esim. lisäämällä akvaarioon ilmastin. Tarkista myös ettei vesi ole jostain syystä pääsyt lämpenemään huomattavan korkealle.
• Tarkista, että suodatin toimii ja ettei se ole tukosta. Varmista, että suodattimen suodatusteho on riitävä akvaarioosi.
• Älä liioittele akvaarion puhtaana pidossa, mutta älä myöskään laiminlyö akvaarion huoltoa, kumpikin voi johtaa lopulta vaarallisiin nitriitti pitoisuuksiin.

Hyppyhäntäinen (Collembola)

Monenvärisiä hyppyhäntäisiä parvena saman pintakasvin kimpussa.

Hyppyhäntäinen lyhyesti:
Hyppyhäntäinen on niveljalkainen ja kuuluu kuusijalkaisiin, mutta sitä ei lasketa hyönteiseksi (Insecta) vaan se kuuluu luokkaan Entognatha. Ne ovat hyvin pieniä kosteassa viihtyviä hajottajaeläimiä, kooltaan aikuisenakin alle millistä kuuteen milliin. Suomessa eri hyppyhäntäisilajeja on enemmän kuin 200. Hyppyhäntäisellä on nimensä mukaisesti uskomaton ponnistusvoima ja se hyppää todella kauas ja korkealle kokoonsa nähden, jos niitä häiritsee akvaarion pinnalla niin voi nähdä niiden hyppelevän hädissään pakoon. Hyppyhäntäisille ominaista on se, että niitä niitä ei juurikaan tavata yksistään vaan pikemminkin sankoissa parvissa.

Hyppyhäntäisten rooli & ravinto akvaariossa:

Hyppyhäntäiset voisi laskea hyötyeläimiksi, koska ne hajottavat kuollutta bioainesta samoin kuin onkimadot ja hajottajabakteerit vedessä tai maaperässä, mutta koska ne syövät ja tuhoavat lopulta terveitäkin osia pintakasveista (tai saavat ainakin kuolleet alueet kasveista leviämään ja samaa vauhtia syövät niitä), ne eivät ole tervetulleita akvaarioon. Akvaariossaa niiden pääravinto onkin pintaruuat esim. hiutaleet ja pintakasvit tai pinnan tuntumaan kasvavat kasvit, mutta syövät myös pinnalta bakteerikalvoa ja leväkin niille maistuu. Hyppyhäntäiset oleilevat akvaariossa yleensä pintakasvien kuivien osien päällä.

Lisääntyminen:

Hyppyhäntäiset luovat nahkaansa käärmeiden tapaan ja lisääntymiseen tarvitaan sekä uros, että naaras. Uros laskee siittiöt maahan ja naaras poimii ne ja hedelmöittää itse itsensä sukupuolielintensä kautta.

Hyppyhäntäisten hävittäminen:

Toisin kun joskus virheellisesti uskotaan, kalat eivät yleensä syö hyppyhäntäisiä, eivät edes kalanpoikaset tai pintakalatkaan, vaan ne saavat lisääntyä rauhassa akvaarion pinnalla. Ne eivät pysty elämään vedenpinnan alapuolella, eivätkä varsinaisesti edes ole vesieläimiä vaan niitä tavataan kaukana vesistöistäkin kosteissa oloissa maaperässä. Tästä huolimatta niitä ei pysty kovin helposti hävittämään akvaariosta yrittämällä hukuttaa niitä, koska niiden pitäisi olla veden alla jopa yli puolituntia. Myös talvella lumihangessa hyppivät lumikirput ovat hyppyhäntäisiä.

Ulkonäkö:

Hyppyhäntäisiä on olemassa ulkomuodoltaan monenlaisia, väriltään se voi olla sininen, punainen, vihreä tai keltainen. Sen kuoressa voi olla erityyppisiä kuvioita ja ja kuori voi olla myös metallinhohtoinen. Hyppyhäntäisillä on aina tuntosarvet, jotka pystyy juuri ja juuri havaitsemaan paljaalla silmällä  tai ainakin suurennuslasilla.

Miten ne päätyvät akvaarioon:

Hyppyhäntäiset tulevat akvaarioon usein elävänravinnon esim. pakasteruokien mukana, mutta voivat tulla myös akvaariokasvien mukana.

Koko: 0.3 - 6 mm

Ympäristö: Kosteat ja hämärämmät alueet yleisesti, akvaariossa lähinnä siellä missä on pintakasveja. Erityisesti homehtuvat tai muuten kuolemassa olevat kasvit vetävät hyppyhäntäisiä puoleensa

Lisääntyminen:

• Uros laskee pintakasvien pinnalle siittiönsä, naaras kerää siittiöt talteen ja hedelmoittää itsensä sukupuolielimensä kautta. Tämän jälkeen naaras munii ~0.2mm kokoisia pyöreitä munia ryppäinä tai myös yksittäin
• Poikaset kuotiutuvat ~10 päivässä ja kasvavat aikuisiksi noin viikossa

Elinikä: 1 vuosi

Ravinto: Kalanruuat, pintakasvit (kuolevat osat, mutta kasvien pilaantuminen tehostuu entisestäänkin hyppyhäntäisten toimesta), levät, sienet ja bakteerit

Kalatuberkuloosi (Mycobacteriosis) [Fish Tuberculosis]

Tauti tunnetaan myös nimillä kalatubi, tubi, Fish TB, Fish Tuberculosis, piscine tuberculosis, acid-fast disease, granuloma disease ja mycobacteriosis. Se on kautta koko akvaarioharrastuksen historian ollut kaikkein pelätyin kalatauti.

Taudin historia:

Bakteeri nimeltä M. balnei löydettiin kalasta ensimmäisen kerran jo vuonna 1926, mutta vasta 25-vuotta myöhemmin sen todistettiin voivan tarttua ihmiseenkin. Yleisimmin tämä tapahtui uimareissuilla joko luonnon vesissä tai uima-altaissa jalkoihin, käsiin tai keskivartaloon, mutta myös akvaristeilla tartuntana kädessä oleviin haavoihin.

Kalatuberkuloosin aiheuttajat - mycobacterium suvun bakteerit:

Yleistä: Mycobacteriaceae heimon ja mycobacterium suvun nimen alkuosa myco- tarkoittaa sanaa fungus eli sieni, joka viittaa tapaan jolla nämä 1 - 10 µm kokoiset bakteerit lisääntyvät. Suurin osa näistä bakteereista muodostaa pigmentittömiä eli värittömiä bakteeripesäkkeitä pimeässä kasvaessaan ja pigmentillisiä kun altistuvat valolle ja pääsevät jakaantumaan. Bakteerit ovat monimuotoisia sauvabakteereita ja tutuimmat bakteerit näyttävätkin suurennoksessa, esim. mikroskoopilla katsottuna, sauvan muotoisilta yksinkertaisilta pötköiltä (esim. M. marinum). Kalatuberkuloosia pystyvät aiheuttamaan monet mycobacterium suvun lajit, kuten M. chelonae, M. diernhoferi, M. gordonae, M. terrae, M. triviale, M. celatum, M. flavescens, M. kansasii ,M. intracellulare, M. fortuitum ja M. marinum. Kuitenkin kaksi näistä ovat yleisimmät aiheuttajat M. fortuitum ja M. marinum, kolmanneksi yleisimmän ollessa M. chelonae. Edellä mainituista puhuttiin ennen vain M. marinum lajista, joka onkin yleisin ja yksi helpoimmin tarttuvista ja kalan sisällä sitkeimmin selviävistä lajeista. Myös ihmiseen tarttuneet kalatuberkuloosibakteerit ovat yleensä tätä lajia. Mycobacteria bakteerit ovat periaatteessa gram-positiivisia, mutta käytännössä eivät kuitenkaan ole, koska eivät käyttäydy siten ja gram-värjäys ei toimi suvun bakteereihin.

Näillä eri bakteerilajeilla on hieman erilaisia olosuhteita joissa ne selviävät ja koska lajeja on valtavasti, niin kaikista niistä eroon pääseminen on miltei mahdotonta, ne selviävät melko viileissä ja kuumissa oloissa, sekä happamassa ja emäksisessä (suojakuoren avulla voimakkaat hapot ja emäkset, eivätkä hapettimet niihin tehoa). Ne selviävät myös pienissä ja suurissa happipitoisuuksissa, sekä suolaisessa ja makeassa vedessä.

Bakteerit vs. kalan immunijärjestelmä: Mycobacteria suvun bakteereista ainakin M. marinum bakteerit onnistuvat useimmiten välttämään joutumista makrofagien (= syöjäsolu, joka tuhoaa elimistöön tunkeutuneet sinne kuulumattomat mikrobit ja vieraat solut) eristämiksi ja lopulta sulatetuiksi kuoliaaksi, ohittaen näin kalan immuunijärjestelmän. Ne käyttävät soluissa esiintyviä aktiineja hyväkseen liikkuessaan solusta toiseen tai paetessaan erityksistä makrofagin sisältä.

Kasvunopeus: Vaikka kalatuberkuloosibakteereita pidetään hidaskasvuisena, niin esim. marinum bakteeri kehittyy noin 5 kertaa nopeammin (4 h:ssa) kuin ihmisillä tavattava kuivanmaan M. tuberculosis (bakteereista yleisesti puhuttaessa tämäkin on erittäin hidasta). Nopeimmat kalatuberkuloosin aiheuttajat voivat kaksinkertaistaa määränsä muutamassa päivässä, kun hitaimmilla kuluu tähän vähintään viikkoja.

Kalatuberkuloosin yleisyys:

Kalatuberkuloosi on yksi yleisimmistä kalataudeista ellei jopa yleisin, jota akvaariokaloissa tavataan. Monissa akvaarioissa se ei vain puhkea koskaan tai anna mitään ulkoisia merkkejä itsestään. Toisinaan taas ongelmien ilmetessä epäillään syyksi jotain toista tautia tai vitamiinien puutostiloja (niitäkin voi ilmetä, mutta tuberkuloosi voi olla niidenkin aiheuttaja). Taudin yleisyys johtuu siitä, että bakteeri pystyy tieteellistenkin tutkimusten mukaan kulkemaan rapujen, kotiloiden, kasvien, haavien, veden ja akvaariotekniikan mukana altaasta toiseen. Näin ollen riittää että yhdessäkin akvaarioliikkeessä on ollut yhdenkin kerran mycobacterium bakteereita, koska ne leviävät lopulta haavien ja käsien mukana kaikkiin altaisiin ja kaikille asiakkaille. Yksityisiltä asiakkailta ne puolestaan leviävät lopulta toisille harrastajille ja osittain takaisin akvaarioliikkeisiin. Joidenkin tutkimusten mukaan luonnon kalalajeista on löydetty suurimmillaan jopa 80% kaloista jotain kalatuberkuloosia aiheuttavaa bakteeria, onneksi kuitenkin monet tutkimustulokset taas kertovat huomattavasti pienemmistäkin esiintymistä. Italiassa tehdyissä tutkimuksissa 46.8%:ssa akvaariokaloja löydettiin kalatuberkuloosia ja maahantuoduista akvaariokaloista 29.9%:ssa. Näissä testeissä tavattiin 8 eri kalatuberkuloosi bakteeri lajia. Yleisesti ottaen lämpöisen veden kaloissa bakteeria tavataan useammin, kuin kylmän veden kaloissa.

Kalojen tutkiminen ja taudin tunnistaminen:

Bakteerikertymiä kuolleessa kalassa.

Kotitekoiset keinot: Joskus kuollutta kalaa avatessa tulee heti vastaan valkoisia tai harmahtavia pyöreitä muodostelmia, jotka ovat granuloomia eli tulehdussolukertymiä. Tämä ei luonnollisestikkaan ole varma todiste kalatuberkuloosista, mutta antaa kunnon syyn epäilyyn. Bakteereita voi myös yrittää tunnistaa suoraan mikroskoopilla ja verrata löydöksiä esim. internetistä ilmaiseksi löytyviin kuviin.
Tutkittavat kohteet: Tutkittavia kohteita ovat maksa, munuainen, suolisto ja iho haavaisista kohdista, mutta myös sydän ja perna. Bakteerien tunnistaminen viljelemällä on vaikeaa, koska bakteerin viljely eli kasvunopeus on hidasta ja suvun jotkut lajit jopa usein kuolevat ja viljely menee pieleen.

Laitosten tekemät tutkimukset: Näiden haponkestävien bakteerien soluseinät sisältävät paljon mycolihappoja, jotka vastustavat värjäyksen avulla saatavaa värimuutosta perinteisin menetelmin, esim. Gram-värjäyksessä (ongelmia sekä positiivisessa, että negatiivisessa värjäyksessä). Tämän vuoksi eniten käytetäänkin Ziehl-Neelsen värjäystä, jossa bakteerit värjätään kirkkaan punaiseksi ja viljelmää katsotaan mikroskoopilla sinistä pintaa vasten, jolloin bakteerit erottuvat punertavina (violetteinä tai vaaleanpunaisina). Bakteeripesäkkeet näyttävät pimeässä värittömiltä (valkeilta), mutta valossa jotkin lajit muuttuvat kellertäviksi. Viljelyn idätys kestää noin 1 - 3 viikkoa 30 - 33°C lämpötilassa, mikä on ideaalilämpötila ks. bakteerille. Yleisesti ottaen tautia aiheuttaville lajeille ihannelämpötila on 25 - 35°C. Pitkäaikainen oleskelu huomattavasto alle 18-20°C lämpötiloissa tekee lopulta useiden lajien elämästä mahdotonta, mutta nämäkin bakteerit selviävät kylmissä oloissa kuukausia.

Yleisesti käytet tutkimusmuodot:

• Mikroskoopilla jossa bakteereita värjätään ja käytetään erivärisiä taustoja.
• PCR (DNA polymeraasi ketjureaktio) menetelmällä eli DNA:n vahvistus ja kloonausmenetelmällä, jossa 65-KDa proteiinista kaivetaan esiin lajin tunnistusta auttava geneettinen koodi
• BACTEC teknologia, jossa bakteerin laji saadaan selville verinäytteestä

Kalatuberkuloosi ihmisellä:

Lämpötilat: Kalat ovat vaihtolämpöisiä eli niiden ruumiinlämpö muuttuu vedenlämpötilan mukaan (kalan ruumiinlämpö on paljon nisäkkäiden esim. ihmisen ruumiinlämpöä pienempi), näin bakteeri pystyy lisääntymään ja aiheuttamaan tuhoa kalan sisäelimissäkin. Ihmisen ruumiinlämpö puolestaan on liikaa useille mycobacterium lajeista, eikä ihmisillä olekkaan koskaan todettu sisäisiä tartuntoja, joissa olisi löydetty kaloissa esiintyviä mycobacterium lajeja. Esim. M. Marinum bakteerin kasvu pysähtyy noin 37°C, joten se ei säily hengissä tai ei ainakaan pysty jakaantumaan tai leviämään ihmisen sisällä, eikä siten aiheuta vaaraa, vaikka akvaristi olisikin saanut lappoimuria käynnistäessään imaisemalla akvaariovettä suuhunsa.

Tartunnan saaminen: Kalatuberkuloosi saattaa myös tarttua ihmiseen esim. käsissä sijaitsevien avohaavojen kautta, mutta tartunta on terveelle ihmiselle hyvin epätodennäköinen ja tartunnan saaneet ihmiset ovat usein hyvin iäkkäitä tai immuniteetti on henkilöllä heikko esim. AIDS. Monille akvaristeille, joilla on käsissään ollut pieniä haavaumia ja akvaariossa on ollut todistettavasti kalatuberkuloosi, ei tartuntaa ole tapahtunut, vaikka akvaariovettä on käsitelty paljain käsin kuukausienkin ajan. Ihmiseen haavan kautta tarttunut kalatuberkuloosi näkyy siten, että kädessä oleva haava ei parane lainkaan, muuttuu violetiksi, turpoaa ja mätii näyttäen lopulta räjähtäneeltä. Käsissä voi myös ilmetä kookkaita nyppylöitä tai pyöreähköjä värimuunnoksia ihossa, ilman ihon rakenteen muutoksia. Selvää avohaavaa ei ole pakko olla tartunnan olemassa olemisen kannalta. Kun ihmisessä tai kalassa nähdään ulkoisesti olevan oireita, niin tartunta on tapahtunut ja ehtinyt itää jo 2 - 4 viikkoa. Tällöin se on jo yli 10 mm kokoinen. Useimmiten ihmisen oma immuniteetti tuhoaa ja pysäyttää bakteerin etenemisen.
Taudin toteaminen: Tauti todetaan ottamalla koepala mahdollisesta tartunta kohteesta, joka on usein pahasti mätivä ja parantumaton haava, joka on muuttnut väriltään violetiksi. Huom! Ellei potilas itse kerro kalatuberkuloosiepäilyistä lääkärille, niin voi olla, että koko kalatuberkuloosi tartunta vaihtoehtoa ei edes osata epäillä.
Hoitomuodot: Ihmiseltä tauti yritetään poistaa ensimmäisenä keinona useiden eri antibioottien ristiin käytöllä ja parantuminen vie minimissään 3 kk, mutta todennäköisemmin reilusti yli 6 kk. Tänä aikana itse hoito, sekä tauti, voivat heikentää potilaan oloa entisestään. Pahimmissa tapauksissa voidaan esim. sormi joutua amputoimaan, mutta usein pelkkä saastuneen kudoksen poistaminen leikkauksilla riittää. Parhaassa tapauksessa taudista ei seuraa mitään vaan ihmisen immuunijärjestelmä hoitaa itse tartunnan pois.
Taudista aiheutuvat vammat: Vakavimmat pitkäaikaisvaikutukset kalatuberkuloosista ihmiselle ovat: jännetupen tulehdus, niveltulehdus, luumätä, immuniteetin heikkeneminen ja jonkin ruumiinosan esim. sormen menettäminen kokonaan. Ks. bakteerit pystyvät tuhoamaan ihon ja lihan lisäksi myös, luuta, rustoja ja jänteitä.  Miljoonat ihmiset ympäri maailman kantavat muutenkin tietämättään tavallista kuivanmaan tuberkuloosia, eikä siihenkään ole enään nykyään kunnolla tehoavia antibiootteja olemassakaan.

Kalan lähettäminen tutkittavaksi:

Suomessa maksua vastaan näitä tutkimuksia tekee ainakin Evira. Heille lähetettävän kalan täytyy olla kuitenkin elossa, mutta silti selvästi oireileva, näin ollen itse kalojen pakkaaminen, valitseminen ja hengissä perille saaminen tulee kalliiksi. Nykyinen EU-lainsäädäntö liittyen eläinten kuljetukseen on yksi lähettämistä vaikeuttavista tekijöistä. Tämän lisäksi tutkimuslaitokset maailman laajuisesti pitävät akvaariokalojen tutkimista "lapsenmielisenä puuhasteluna", koska siitä saatava maksu on pieni, samoin kuin hyöty heidän näkökulmastaan, kun taas akvaristin maksettavaksi jäävä lasku on niin suuri, että yhden kalan tutkimisella ostaisi akvaarion täyteen uusia kaloja. Kansantaloudellinen merkitys ei ole sitä luokkaa, että tutkimuslaitokset viitsisivät ottaa minkään lemmikkieläinten tutkimisen tosissaan, ellei sitten tauti ole tappavan vaarallinen ja helposti ihmisiin tai tuotanto eläimiin leviävä.

Hoitomuodot:

Väärä tapa hoitaa tautia: Ulkomailla käytetään valitettavasti vielä tänäpäivänäkin erittäin kalliita antibiootteja ja muita lääkkeitä kalojen hoitamiseen esim. kanamycin, neomycin ja isoniazid (muita lääkkeitä: minocycline, erythromycin, clarithromycin, doxycycline, trimethoprim-sulfamethoxazole, ciprofloxacin, ethambutol ja rifampicin). Mikään näistä lääkintämuodoista ei kuitenkaan tapa 100% kaikkia bakteereita ja lopputuloksena on todennäköisimmin bakteerien vastustuskyvyn parantuminen antibiootteja vastaan. On erittäin vaarallista, jos akvaristi luo tahallaan lähes kuolemattomia bakteereita ja sitten saakin lopulta tartunnan itseensä. Onneksi kuitenkaan suuri osa suvun bakteereista eivät ole tutkimuksissa osoittaneet luoneensa vastustuskykyä antibiooteille. Toinen huono puoli monissa lääkkeissä on niiden haittavaikutukset esim. maksan toimintahäiriöt ja keskushermoston toiminnan ongelmat.

Oikea tapa hoitaa tautia: 

• Kuolleet kalat poistetaan välittömästi akvaariosta, kun sellaisia havaitaan (kuolleesta kalasta taudin leviäminen tapahtuu huomattavasti nopeammin kuin elävästä)
• Sairaaat yksilöt eristetään akvaariosta tai lopetetaan
• Uusia kaloja ei akvaarioon tuoda ennenkuin tilanne on muuttunut vakaaksi ja pysynyt jo pidempään vakaana
• Hankitaan tai otetaan käyttöön riittävän tehokas UVC-strerilaattori (kaikissa ei todellakaan riitä teho mycobacterium bakteerien tappamiseen), jos sellaiseen on varaa
• Akvaario pidetään puhtaana ja etenkin pohjaliete on saatava lapottua pois (= pohjaliete toimii M. bakteerien kasvualustana myös luonnossa)
• Ruoki kaloja vähemmän kerrallaan ja useammin, runsaasti proteiinia ja C-vitamiiniä sisältävillä ruuilla (= pitävät vastustuskykyä yllä). Erityisen tärkeää on lisätä kalojen ravintoon normaalia suurempina pitoisuuksina B6-vitamiinia, joka auttaa kalatuberkuloosissa, jonka yleisin oire on mutkalle mennyt selkäranka. B6-vitamiinin puute puolestaan liittyy monien eläin tutkimusten mukaan selkärangan epämuodostumien syntymiseen silloinkin, kun asialla ei ole mitään tekemistä bakteerien tai kalatautien kanssa. Näin ollen B6-vitamiinia lisätään kalatuberkuloosin aiheuttamaan puutostilaan
• Käytä ruokinnassa valkosipulia, joko tekemällä kotitekoisia kalanruokia (esim. räkmix) ja lisäämällä sitä niihin tai liottamalla tuoreesta valkosipulista tehdyssä nesteessä valmisruokia jonkin aikaa. Älä keitä valkosipulia tai sen hyödyt katoavat! Valkosipulissa on muunmuassa 1% allisiinia C₆H₁₀OS₂ ja sen on tutkittu tuhoavan tuberkuloosi bakteereita, pysäyttävän syöpäsolujen jakaantumisen ja tappavan sisäloisia suolistossa. Asiliini kuitenkin hajoaa ajanmittaan, viimeistään vuorokaudessa, hyödyttömiksi sivutuotteiksi, joten uusi valkosipuliliemi on tehtävä uudestaan päivittäin tuoreista valkosipuleista. Valkosipuli myös parantaa ruokahalua, joka tahtoo kadota kaloilta taudin puhjetessa. Yliannostuksen vaaraa ei ihan helposti tule
• Käytä varmuuden vuoksi pitkävartisia suojahansikkaita akvaarion hoitamisessa

Akvaarion ja välineiden desinfiointi:

Kalatuberkuloosin bakteereilla on paksu suojakuori ja lähes täydellinen vastustuskyky, joten suurin osa myrkyistä, valkaisu-, desinfiointi- tai pesuaineista eivät niihin tehoa. Myöskin UVC-strerilisaattoreilta vaaditaan huomattavasti suurempaa tehoa bakteerin kuoren läpäisyyn, kuin normaali käytössä. Akvaario ja laitteet on syytä pestä pesuaineilla, desinfioida ja huuhdella. Desinfiointiin voi kokeilla esim. kalsiumhypokloriittia erittäin suurina pitoisuuksina (Huom! kloori ei kuitenkaan ole kovin tehokas missään olomuodossa kalatuberkuloosiin), mutta millä akvaariovälineitä ikinä lähteekin käsittelemään niin lopuksi kohde olisi hyvä huuhdella kiehuvalla vedellä (höyrypesuri tai riittävän iso määrä kiehuvaa vettä, joka ei jäähdy liian nopeasti), jos vain puhdistettava kohde sen kestää. Lämpö nimitäin on se tekijä joka tappaa kaikki suvun bakteerit täydellä varmuudella, silloinkin kun kaikkein rajuimmatkaan myrkyt eivät tepsi. Pienin tarvittava lämpötila eri mycobacterium lajien tappamiseen on suuruusluokaltaan jotain 60 - 76°C väliltä, altistusajan ollessa hyvinkin lyhyistä jaksoista aina puoleen tuntiin. Jo 50°C pitäisi riittää jokaisen kaloissa esiintyvän lajin passivointiin eli bakteeri ei pysty tekemään mitään esim. lisääntymään. Jos jotain välinettä ei pystytä huolellisesti puhdistamaan, niin on helpompi hävittää se (juurakot, kasvit ym. huokoinen). Huom! Jos akvaario on tehty tavallisesta float-lasista niin se kestää maksimissaan 55°C äkillisiä lämpötila muutoksia, jos lämpötilat muuttuvat paljon niin lasin hajoaminen saattaa tapahtua joko pitkällä viiveellä tai välittömästi.

Merkkejä taudin puhkemisesta – tyypillisimmät oireet:

Kalatuberkuloosin aiheuttamat oireet ovat hyvin monimuotoisia ja niistä on vaikea tunnistaa, että kyseessä olisi juuri tämä tauti. Tauti hämää akvaristia muun muassa aiheuttamalla sisäelimien vajaatoimintaa ja vitamiinien ym. ravinteiden puutosta, se myös heikentää kalaa yleisesti, mahdollistaen monien muidenkin tautien pääsemisen kalaan käsiksi. Kuitenkin edelleen yleisin merkki kalatuberkuloosista on sik-sak-mutkalle mennyt selkäranka ja lukuisten eri tautien oireiden ilmestyminen samanaikaisesti, niin ettei kala tunnu parantuvan, vaikka sitä lääkittäisiin kaikkien oireiden mukaisesti. Ensimmäisinä oireina ovat pernan ja maksan epänormaali kasvu, myöhemmin kulumat suomuissa ja ihossa, joihin ilmestyy hiljalleen haavaumia. Passiivisuus ja laihuus ruokahaluttomuuden vuoksi puolestaan tapahtuvat jo selvästi myöhäisemmässä vaiheessa.

• Kiero selkäranka on kaikkein yleisin oireista (mutta voi johtua muistakin taudeista ja syistä)
• Nopeasti tapahtuvat massakuolemat (- "" -)
• Lommollaan oleva vatsa ja ruokahalun puute myös yleinen oire (- "" -)
• Suomujen irtoilu ja/tai pöhöttyminen (- "" -)
• Päästä ulos pullottavat silmät (- "" -)
• Värien haalistuminen (- "" -)
• Passiiviseksi, jopa uneliaaksi muuttunut käytös (- "" -)
• Oleilu pinnan tuntumassa happea haukkomassa (- "" -)   
• Oleilu pohjan tuntumassa (- "" -)
• Kalojen lisääntymiskyky katoaa naarailta (bakteereita munasarjassa)
• Kalan pullistuminen (esim. bakteerien aiheuttama maksan rasvoittuminen) (- "" -) 

Taudin yleisimmät kantajat:

Yleistä: Tietyt kalat kantavat tautia muita useammin ja tämän on jopa epäilty olevan geneettistä. Syitä on joka tapauksessa paljon. Esim. siksi, että ovat lämpöisemmiltä seuduilta kotoisin ja toisaalta myös siksi, että nämä lajit joutuvat akvaristeilla ja akvaarioliikkeissä olemaan yleensä huonommissa oloissa kuin muut lajit. Esim. taistelukaloja pidetään akvaarioliikkeissä liian kylmissä ja liian pienissä likaista vettä sisältävissä hillopurkeissa, omien ulosteidensa seassa puolikuolleina. Kovan-emäksisen veden lajeja, kuten miljoonakaloja pidetään pehmeissä-happamissa vesissä, jolloin osmoosi tuhoaa kalan immuunijärjestelmän. Monet helposti tartunnan saavat lajit puolestaan ovat pilalle jalostettuja ja täten yleisesti ottaen heikkoja. Neontetroja taas pidetään akvaarioliikkeissä aivan liian ahtaasti, jolloin ne stresaantuvat ja monet yksilöt jäävät järkyttävän suurissa parvissa muutenkin niukasta ruokinnasta paitsi, joten myös immunitettiä ylläpitävät ravinteet jäävät vähille. Kylmien vesien kalalajeissa kalatuberkuloosi onkin hieman harvinaisempi, ainakin useimpien suvun bakteerien osalta.

Tyypillisimmät kantajat: Tyypillisimmät lajit, jotka tautia kantavat ovat vaanijakalat, lehtikalat, sateenkaarikalat, kiekkokalat, neontetrat, synnyttävät hammaskarpit (kuten miljoonakala), kirjoahvenet ja labyrinttikalat (esim. taistelukala ja rihmakalat). Edellä mainituista monien eri tahojen mielestä miljoonakalat, sateenkaarikalat ja taistelukalat olisivat kaikkein yleisimmät kantajat. Mikään laji ei tosin ole taudilta turvassa.

Tutkimustuloksia siitä, mistä bakteereja on löydetty: Kalatuberkuloosia aiheuttavia bakteereita on löydetty bakteeriviljelyiden ja muiden menetelmien avulla muunmuassa levästä, lietteestä suodattimissa ja altaan pohjalla, kotiloista, juurakoista, äyriäisistä, sammalista, kasvien juurista ja -lehdistä, sekä pohjahiekasta. Myös vesieläinlajit, kuten kääpiökynsisammakot ja tuliliskot voivat kantaa tautia mukanaan, vaikka eivät itse taudista kärsisikkään.

Naaraskalat voivat myös kantaa taudin aiheuttajia munasarjassaan, jolloin mahdollisesti hedelmöittymään ja kuoriutumaan pääsevät mätimunat antavat tartunnan poikasille jo heti syntyessään.

Ennalta ehkäisevät toimenpiteet:

• Pidä uusia kaloja, kotiloita ja rapuja aina karanteenialtaassa vähintään 3 – 4 viikkoa
• Käytä karanteenissa vähintään I-tason strerilointiin kykenevää UVC-suodatusta, heti ensimmäisestä karanteenipäivästä lähtien 
• Pidä muutaman päivän paasto ennen kalojen siirtämistä karanteenista pääakvaarioon, ettei ulosteessa tule heti bakteereita mukana (kalat tapaavat valitettavasti näykkiä ja maistella ulosteita toisinaan)
• Pidä karanteeniallas ja pääakvaario puhtaana ja vesiarvot vakaana
• Käytä jo karanteenialtaassa valkosipulia ruokinnassa